Autonominen hermosto ja turvallisuus

(Artikkelin on kirjoittanut Anssi Leikola, kokemusasiantuntija ja psykiatrian erikoislääkäri)

JOS AJATELLAAN optimaalista lapsuutta, jossa vanhemmat pystyvät toimimaan lapsen hoivaajina ja tarpeiden tyydyttäjinä, lapsella on hyvä malli rakentaa kestäviä, turvallisia, luotettavia kiintymyssuhteita aikuisiin. Lapsi oppii hakemaan rauhoittavaa turvaa toisen ihmisen läheisyydestä. Toisen ihmisen tarjoama turvallisuuden tunne säilyy hänessä läpi elämän kaikkein suurimpana rauhoittumisen kokemuksena, olipa sitten kyse emotionaalisesta tai fyysisestä läheisyydestä. Sisäistynyt turvallisuuden tunne suojaa ihmisen mieltä. Sama voidaan nähdä hermoston tasolla, autonomisen hermoston kehittyneimmän osan toiminnassa.

IHMINEN TAVALLAAN liittyy hermostonsa avulla ympäristöönsä. Hermostomme, ja autonominen hermosto sen yhtenä osana, on plastinen, muovautuva elin, jota elämänkokemus ja ympäristötekijät muokkaavat. Plastisuus on suurimmillaan lapsuuden kehitysvaiheissa. Kokemusten myötä aivoissa syntyy uusia synapseja, eli hermosolut liittyvät toisiinsa kokemuksien vahvistajina. Autonomisen hermoston eri osien hyvä yhteistoiminta muodostaa "turvallisuustutkan", joka on edellytys aikuisen terveelle puolustautumiskyvylle. Autonominen hermosto arvioi turvallisuutta jatkuvasti. Se toimii nimensä mukaisesti omin päin ja ei-tahdonalaisesti. Se reagoi turvattomuuteen esitietoisesti ja aktivoituu nopeammin kuin tietoisuus ehtii orientoitua. Tästä nopeudesta on ollut ilmeistä evolutiivista hyötyä henkeä uhkaavissa tilanteissa.

AUTONOMISEN HERMOSTON oppiminen on implisiittistä, eli oppiminen tapahtuu tiedostamattomasti elämisen sivutuotteena, kokemusten kautta, samaan tapaan kuten lapsen äidinkielen oppiminen. Silloin, kun kasvuympäristössä on turvattomuutta ja lapsi herkistyy toistuvasti ärsykkeille, jotka aktivoivat autonomisen hermoston primitiivisimpiä osia, autonomisen hermoston eri osien yhteistoiminta ei pääse kehittymään riittävästi. Näin ihmisen tunteiden säätelykyky jää vaillinaiseksi. Emotionaalisesti traumatisoituneilla ihmisillä on yleisesti kahdenlaisia merkittäviä ongelmia johtuen autonomisen hermoston reagoimisen liittyvistä virhearvioinneista. He eivät joko puolustaudu silloin kun siihen olisi syytä tai sitten he saattavat puolustaua sellaisissa tilanteissa, joissa siihen ei nykyisyyden perusteella olisi aihetta. Tälläinen epätarkoituksenmukainen reagointi altistaa uudelleen traumatisoitumiselle, kuormittaa lähisuhteita ja hankaloittaa lähisuhteiden rakentumista turvallisiksi. Voisi sanoa, että heillä ei turvallisuustutka toimi luotettavasti.

LAPSUUDESSA VAKAVASTI traumatisoituneen, toistuvaa, jopa hengenvaarallista turvattomuutta kokeneen ihmisen kehon oireet voivat olla äärimmillään niin voimakkaita, että ne lamauttavat elimistön tyystin. Eräs traumatisoitunut asiakkaani kuvasi tunnetta fysiologisena vankilana. Tässä tilassa ihminen ei jaksa tai pysty liikuttamaan itseään, ei puhumaan tai ajattelemaan. Nämä ovat klassisen , vakavan masennuksen oireita. Mutta ne on hyvä nähdä myös traumaoireina. Oireeet selittyvät autonomisen hermoston kaikkein vanhimman osan aktivoitumisena. Tämän on hermoston osa, joka reagoi kuolemanvaaraan. Tätä voidaan kutsua passiiviseksi puolustautumiseksi, alistumiseksi kohtalon armoille, joka on yhteistä kaikille nisäkkäille kuolemanvaaran edessä. Turvattomuuden kokemuksien ja tästä seuraavan autonomisen hermoston reaktioherkkyys voidaan nähdä psyykkisten sairauksien yhtenä tärkeänä selittäjänä.

AUTONOMISEN HERMOSTON hälytysjärjestelmän nopeudesta ja epätoimivuudesta johtuen, lapsi/aikuinen ikään kuin taikaiskusta siirtyy voimakkaan tunteen valtaan, ennen kuin ehtii itse edes tajuta, mihin reagoi. Tunnetilan vaihtumiseen riittää pelkkä ilme, sana, äänensävy tai tuoksu. Tälläinen on traumamuisto, joka on kytkeytynyt autonomisen hermoston hälytysjärjestelmään. Ihmisen nykytilanne saattaa näyttäytyä samalla hetkellä menneisyyden pelkojen mukaisesti. Ilman, että hän itse tiedostaa siirtymää. Traumamuistot voivat aktivoituessaan merkitä äärimmillään todellisuudentajun heikentymistä, psykoosia. Useammin traumamuistot aktivoituvat osittain, jolloin ne ilmenevät lievempinä oireina, jotka voivat olla myös hyvin kehollisia. Traumaoireet kertovat aina jotakin oleellista ihmisen menneisyydestä. Eikä suinkaan aina ole edes selvää, että mitä.

TRAUMATISOITUMINEN JOHTUU monesti useammanlaatuisesta turvattomuudesta, esim vaikeasta kodin ilmapiiristä, kaltoin kohtelusta, puhumattomuudesta, kiusaamisesta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Eräs lapsuuden ajan traumatisoitumisen pääasiallisista syistä on vanhemmuustehtävän hämärtyminen tai laiminlyöminen lapsen kasvuympäristössä. Joten jos palaamme lapsuuteen, jossa vanhemman huomio on jäänyt hänen omien tarpeidensa täyttämiseen (olipa kyseessä urakehitys, pähteet tai rakkaussuhteet) jää lapsen sisäinen turvallisuuden kokemus vääjäämättä enemmän tai vähemmän vajaaksi. Vanhemmuusvaje on yksi keskeisimpiä traumatisoivia lapsuuden kokemuksia, jotka näkyvät myös autonomisen hermoston tasolla. Tämä voi johtaa puolustuskyvyttömyyteen, pahimmillaan mielenterveyden häiriöihin. Moni traumatisoitunut ei itse tunnista traumaansa, koska sietämättömien tunnetilojen välttäminen ohjaa ei-tietoiselta tasolta hänen elämäänsä. Näin on selvää, että avuhakemisen kynnys on erittäin korkea.

AUTONOMISEN HERMOSTON toipumisen lähtökohta on turvallisuuden tunteen saavuttaminen "tässä ja nyt" tapahtuvassa vuorovaikutuksessa. Vastaanotolla kyse on ilmapiiristä, joka tulisi luoda mahdollisimman turvalliseksi juuri kyseisen potilaan elämäntilannetta ja ainutlaatuista historiaa ajatellen. Tämän hetken turvallisuudesta käsin, potilas voi alkaa ymmärtää menneisyyttään uudella tavalla ja saada ratkaisevia oivalluksia siitä millä tavalla hänen asiansa ovat - ja mikä vielä olennaisempaa, kuka hän itse on.

SIETÄMÄTTÖMÄT TUNNETILAT ovat emotionaalisen trauman syy ja autonominen hermosto liittyy puolestaan erityisen kiinteästi tunnetiloihin. Ihminen itse on aina jonkinlaisessa tunnetilassa. Myös silloin kuin hän on rauhallinen ja järkevimmillään. Levollisuus on tunne siinä kuin vihakin. Ei siis pidä paikkaansa, että ihminen on tunteessa ainoastaan silloin kuin hänellä on jokin "järkeä sumentava" voimakas tunnekokemus. Nykytietämyksellä "järkeä heikentävät" tunnetilat voidaan ymmärtää nimenomaan yksilön puolustautumiseen liittyviksi tunnetiloksi, jotka teorian mukaan voivat kytkeytä traumamuistoihin.

Tunteiden säätelykyky tarkoittaa sitä, että vaikka syntyisi kuinka vaikeita tunteita tahansa, ne eivät sumenna järkeä tai lamauta toimintakykyä. Affektien säätelykyky on aivan keskeistä turvallisuuden kokemuksien saavuttamiseksi ja toisten ihmisten rauhoittamisessa. Traumojen hoidoissa turvallisuus on aina tärkeintä. Voidaan sanoa, että kuin terapia etenee oikeaan suuntaan ja tunteiden säätelykyky kehittyy, ihminen kykenee kohtaamaan vaikeitakin asioita turvallisesti. Mutta tähän kehittyvään turvallisuuteen tarvitaan aina toinen ihminen, joka on luottamuksen arvoinen.